torstai 14. heinäkuuta 2011

Uskallatko katsoa sitä, mitä näet, rehellisesti?

Lueskelen täällä meren takana uutisia Suomesta mielenkiinnolla. En kovin paljon seuraa paikallisia uutisia täällä, joten maailma pyörii omalla vauhdillaan ja olen tainnut joistain asioista pudota totaalisesti kärryiltä. Olipa kyse tilanteista täällä tai Suomessa tai Euroopassa. Viime päivinä on silmiini osunut keskustelut suomalaisten negatiivisuudesta ja ilmapiiristä kotomaassamme. Siitä voisi sanoa monta sanaa, mutta olette varmasti kuulleet asiasta niin paljon, että en nyt mene siihen sen enempää.

Tänä aamuna silmiini osui facebookissa jonkun postittama uutinen matkailuauton jäämisestä kiinni kattoparkkipaikan sisääntuloon. Artikkelissa sinänsä ei ollut mitään erityisempää, mutta kun sitä luki täältä käsin puhkuin ja puuskuin käsittämättä mikä meitä suomalaisia vaivaa. Artikkeli itsessään ei ollut kovin pitkä eikä siinä nyt niin kummoisiin yksityiskohtiin menty, mutta pari asiaa pomppi esiin neonvalot säihkyen. Ensinnäkin henkilö, joka oli onnistuneesti ottanut kuvan tilanteesta, antoi artikkelissa varsin kattavia arvioita tilanteesta ja ajasta, jonka tuo auto oli jumissa. Kaikesta päätellen hän oli lähietäisyydellä, mutta hänen kommenteista päätellen hän ei koskaan mennyt auton luo tai auttamaan kuskia. Sanat artikkelissa olivat kirjaimellisesti lainattuna "Hän harmitteli sitä, ettEI sivullisten avusta OLISI juuri ollut hyötyä tilanteessa. Hän itse OLISI koettanut irrottaa auton rengaspaineita laskemalla." Nuo ehdolliset muodot kertovat minulle, että hän arvioi tilannetta kuin tuomari konsanaan ulkoapäin osallistumatta mitenkään tilanteeseen.

Tuo juuri on piirre, joka on antikristillistä ja peräti vaarallista. Ystäväni kertoi miten vuosia sitten Moskovassa sattui tilanne, jossa he olivat menossa rullaportaissa ja eräs mies kaatui noissa portaissa. Toiset ihmiset vain työnsivät jaloilla hänet sivuun pois edestä ja kulkivat ohi kenenkään auttamatta tuota ihmistä. Olisiko suomalainenkaan pysähtynyt auttamaan??? Epäilen. En tiedä onko negatiivinen välttämättä oikea sana kuvaamaan kansamme syvää olemusta. Ennemminkin meistä on tullut kylmiä ja kovia toisiamme kohtaan. Katsomme kaikkea ulkopuolisina osallistumatta tilanteeseen. Esitämme arvion tilanteesta kuin tilanteesta ikään kuin selostaen jääkiekkomatsia, mutta emme ole osa tilanteen ratkaisua millään tavalla. Mihin on kadonnut se yhteen hiileen puhaltaminen ja kaverista huolehtiminen, joka oli vallalla sotien aikaan? Näkemykseni on se, että sosialismi ja kommunismi ovat jättäneet meihin jäljen, jota moni ei tunnusta. Katsotaan historiaa taaksepäin. Nimet Hitler ja Stalin tuovat varmasti mieleen kuvia, joissa toisesta ei välitetä ja puuttumatta tilanteeseen käsittämättömiä kauheuksia tapahtuu. Kukaan meistä ei halua samaistua näihin nimiin, mutta valitettavasti sama antikristillinen henki vaikuttaa maassamme hälyttävällä tavalla eikä hyvinvointiyhteiskunnan ajatus "kela maksaa " mitenkään paranna tilannetta. Meillä usein ollaan valmiita lähettämään suuria summia Japaniin tai Chileen, mutta seinän takana asuvia hädin tuskin jokapäiväisestä elämästä selviäviä naapureita ei tule mieleenkään auttaa.

Ikään kuin räikeänä vastakohtana lukemalleni artikkelille sattui sitten toinen tapaus täällä päässä tänään. Olimme Walmartin asiakaspalvelun jonossa. Kassaneiti oli sivummalla kassan takana puhumassa puhelimessa. Hänellä ei ollut aamusta auto käynnistynyt ja jonkun oli sitten pitänyt heittää hänet töihin. Nyt hän keskusteli tuosta tilanteesta jonkun kanssa puhelimessa miettien kahdesta vaihtoehdosta mikä autossa oli vialla. Edessämme jonossa oli nuorimies. Hän kuuli keskustelun sivusta, kuten mekin, mutta koska hän tiesi jotain autoista, hän kääntyi neidin puoleen ja kertoi, että mikäli vika oli jossain tietyssä moottorin osassa, se aiheuttaisi tietynlaisen äänen käynnistäessä. Itse en näistä ymmärrä paljoa, mutta enemmän kuin siitä mitä hän sanoi kyse oli siitä, että hän astui sisään tilanteeseen, jossa hän osasi auttaa. Hän ei jäänyt sivusta seuraajaksi vaan toi esiin sen mitä tiesi antaen jonkinlaisen näkökulman asiaan.

Täällä ihmiset tulevat lähelle, auttavat, tukevat, kohtaavat, ottavat osaa tilanteeseen ja lisäävät tilanteeseen sen mitä heillä on. Suomalainen astuu askeleen taaksepäin siinä missä amerikkalainen eteenpäin. Suomalainen miettii enemmän omaa mahdollista epäonnistumistaan tilanteessa, jossa toisen auttamisen tulisi olla ensimmäinen ja päällimmäinen asia. Muistan jo vuosia sitten, kun tutustuimme Debraan ja Marviniin ja he muuttivat Suomeen asumaan, miten Debra usein sanoi, että hän ei uskonut kenenkään tulevan avuksi, mikäli hän talviliukkailla kaatuisi ja jotain sattuisi. Hän amerikkalaisena koki tuon välinpitämättömyyden jo alkumetreillä. Luulen, että itselläni on mennyt sen näkemiseen melko kauan aikaa. Olen nähnyt sen kyllä, mutta nyt katsoessani näitä asioita kaukaa, näen sen niin paljon selvemmin.

Meidän tulee rakastaa lähimmäistämme kuten itseämme. Tehdä toisillemme sen mitä odotamme heidän tekevän meille. On aika alkaa todella huomata ihmiset ympärillämme ja antaa itsestään välittämättä miltä se näyttää ja mitä se maksaa. Eräs asia, jota täällä opettelemme jatkuvasti ja joka päivä ja huomaan, että etenkin Jenna nyt tuolla leirillänsä, on se, että antaudumme tilanteeseen pelkäämättä menettävämme kasvomme, epäonnistuvamme, tekevämme virheitä. Että vain heittäydymme ja otamme tilanteesta kaiken irti. Olemme haavoittuvia. Näytämme tunteemme, hyvät ja huonot. Olemme avoimia. Emme yritä olla täydellisiä, vaan löydämme heikkoutumme ja vahvuutemme. Elämä maistuu hyvälle, kun elää täysillä. Siihen kuuluu toiset ihmiset, se, että he osallistuvat elämääni samoin kuin minä heidän elämäänsä. Siihen kuuluu se, että välillä on jännitettä, välillä vain rentoudutaan yhdessä.

Lopuksi haluan todeta, että olen iloinen jokaisesta ihmisestä lähelläni, joka poikkeaa tästä yleisilmeestä. Ei jokainen suomalainen ole kylmä ja kova ja välinpitämätön. Mutta meidän on tunnistettava se ilmapiiri, jossa olemme ja elämme. Sen tunnistaminen ja myöntäminen ja kohtaaminen on yksi avain muutokseen. Jos jonkin olemassa oloa ei tunnista, miten sen voisi muuttaa? Laske muurisi alas, jotka nousivat puolustukseksesi lukiessasi tätä, älä yritä puolustella mitään tai ketään tai edes itseäsi. Katso totuutta silmiin ja mieti miten totta se on sinun tai läheistesi kohdalla. Siitä lähtee muutos. Ei syyllistämisestä, osoittelemisesta, tuomitsemisesta, vaan kohtaamisesta, rehellisyydestä, ja sitten parannuksenteosta.

Love you all!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti