Vähän sieltä ja täältä --- ajatuksia

Aikaa on taas kulunut viime postauksesta. Tai bloggauksesta. Paljon on tapahtunut. Muutimme pois Walnut Creekistä Beniciaan. Jenna palasi leiriltä. Tarja Palmkin saapui Kaliforniaan. Vuokrasimme muutamaksi päiväksi pari mökkiä Lord's Land'sta. Olemme täällä nyt. Kerrassaan upeaa. Sanoinkuvaamattoman kaunista. Mutta täydellisesti keskellä ei-mitään. Ajoimme mutkaisia teitä yli kukkuloiden ihan Tyynen valtameren rantaan ja sitten rantaa pitkin melkein Mendocinoon ja Fort Braggiin. Lämpötila putosi matkalla hurjasti ja ensimmäisenä iltana olimme melko viluisia. Beniciassa lämpötila oli yli 30, kun lähdimme, mutta kolmen tunnin ajomatka rannikkoa ylös ja lämpötila putosi alle 20 asteen. Lisäksi sumu, kosteus, merituuli ... viileyttä kerrakseen. Muistuttaa kylmää ja kosteaa suomalaista kesää, jollaisia ei kyllä vähään aikaan ole ollut. :)

Eilen olimme Glass Beachillä ja Tide Pool'eilla. Kerrassaan upeita. Vesi oli laskusuunnassa ja nuo laskuvesialtaat paljastuivat. Ihmiset katselivat mitä kaikkea sieltä löytyi. Lisäksi rukouksiimme vastattiin ja sääennusteesta huolimatta aurinko paistoi ja haihdutti lopulta sumun pois kokonaan. Upeaa!!! Upeaa!!!! Voisin vain istua loputtomiin kuunnellen aaltojen pauhua. Meri ei ollut mitenkään myrskyinen, mutta aaltojen iskeytyessä kiviä vasten siitä syntyi upeaa pauhua ja kuohuntaa.

Glass Beach on ranta, jossa kaikenlaiset lasinpalat ovat saaneet pyöreän muotonsa laskuveden ja nousuveden huutoessa niitä kivien seassa. Ranta oli täynnä kiviä, vaaleita lasinpalasia, ruskeita lasinpalasia, vihreitä lasinpalasia... ja monia muita värejä. Näimme hylkeitä köllimässä kivillä ja nauttimassa upeasta päivästä. Ihmisiä oli kaikkialla ja juttelimme monien kanssa.

Mutta nämä pienet kaupungit täällä rannikolla ovat myös laman lyömiä. Talo toisensa jälkeen myytävänä. Kauppoja on suljettu. Monet joutuvat etsimään uutta työtä mahdollisesti uusista maisemista. Nämä seudut elävät lähinnä kalastuksella ja turismilla. Kun talous heikkenee, turismi vähenee. Ja sen vaikutus näkyy täällä nopeasti. Jos kaupungissa on vain 7000 ihmistä, vaikutus on nopea ja tuhoisa. Se on todella surullista katseltavaa. Kaiken tämän kauneuden keskellä monilla ihmisillä ei ole sitä toista paikkaa minne mennä.

Hmmm .. lisäksi täällä kohtaa myös erämaan tunnun. Mökeissä, joissa olemme, netistä tai puhelinverkosta ei ole tietoakaan. Olemme täysin kaiken ulkomaailman tavoittamattomissa. Tekee hyvää. Mietit sitten miten tämän postin saan postitettua.... No, kaupungista löytyy Starbucks ja Starbucks tarjoaa ilmaisen wi-fin. :D Joten kahvin lisäksi olemme yhteydessä ulkomaailmaan. Ei sillä, että ulkomaailma ainakaan meidän perhettä kovin paljoa kaipaisi. Täytyy sanoa, että Suomi todella pärjää ilman meitäkin, ainakin sen perusteella paljonko Suomesta on kuulunut meidän suuntaan kesän aikana. Kiitos teille, jotka olette olleet yhteydessä. Se on ollut virkistävää.

Reilu viikko ja kesä tältä osin on ohi. En pane pahakseni, vaikka kesäsäät Suomessa jatkuisivat. Ehkä miellät mielessäsi Kalifornian palmuineen ja täysin uimarantoineen, mutta usko pois.. en ole uinut koko kesänä. Kesäkuussa kastelin jalkani Tyynessä valtameressä, sen lähempänä uimista en ole ollut. Uima-altaassa osa väestä on uinut, mutta senkin olen skipannut. Pohjois-Kalifornia ei omaa parhaita rantakelejä, vaikka ilma välillä lämpeneekin hurjasti. Mutta toisaalta yöt viilenevät AINA ja se tekee olon täällä kerrassaan ihastuttavaksi. No, kohta siis maiseman vaihto ja paluu kotiin. Henkisesti olen jo alkanut valmistautua siihen ja voin sanoa, että se todellakin vaatii valmistautumista. Elämä täällä tuntuu monta astetta helpommalta. Elämän ilo on ympärillä jatkuvasti. Ihmiset hymyilevät ja juttelevat, ovat ystävällisiä. Huolimatta kuinka paljon tahansa yritämme puhua ja suuntautua ulospäin olemme lähes poikkeuksetta hiljaisimmasta päästä. Sadetta emme ole nähneet sitten alkukesän parin sadepäivän jälkeen. Toki sumu mereltä välillä työntyy sisämaahan, mutta se on eri juttu se. Tiedän jo etukäteen, että tulen kaipaamaan tätä kaikkea. Mutta kaikella on aikansa, kuten Saarnaajan kirja sanoo. Ja niin tämäkin aika tulee päätökseen ja 2 kuukautta kesää on mennyt. On aika suuntautua seuraavaan taipaleeseen. Kokonaisuus on suurempi ja nämä ovat taipaileita, joita kuljemme. Tämä taival on kohta päätöksessä ja seuraava alkamassa. En näe sitä enkä tiedä sitä vielä, mutta minussa on haikeuden keskellä nousemassa myös innostus ja odotus siitä mitä se pitää sisällään.

Rivers of Eden on muotoutumassa ja tämä kesä on ollut yhdessä olon aikaa. Se on ollut kesän tärkein pointti, koska sitä varten Jumala meidät tänne kokosi. Mutta mikä tämän kaiken muoto lopulta on, sen vasta aika näyttää. Siemen, joka istutetaan, ottaa aikansa kasvaa ja tuottaa hedelmää. Uskon, että meissä on tapahtunut sellaisia muutoksia, joita emme vielä tunnista, koska olemme täällä. Mutta kun palaamme kotiin ja ympäristö muuttuu, tulemme sen näkemään. Kuulen muutosta nuorison kommenteissa. Monet asiat ja kommentit ovat kesän aikana muuttuneet. Alkukesästä yksi sanoi, että ihan sama onko täällä vai kotona. Viikko sitten kommentti oli, että jäisi mieluummin tänne kuin palaisi, mutta koulun vuoksi on pakko. Maailma on ainakin laajentunut ja meistä jokainen on ainakin laajentanut jonkin verran sitä makaronia, jonka läpi katselemme maailmaa. Jumalan valtakunta ei perustu mihinkään kulttuuriin ja on hyvä nähdä, että meillä suomalaisilla on omia outoja tapojamme, jotka ovat vastoin Jumalan periaatteita ja ajatuksia. Ja samoin on kaikissa kulttuureissa.

Mutta uskon myös, että tämä on opettanut meitä rakastamaan (ainakin minua) suomalaisuutta uudella tavalla. Olemme 100% suomalaisia, ja tulemme olemaan asuimmepa missä hyvänsä, loppuun asti. Joten meidän suomalaisten on aika oppia rakastamaan maatamme, kansalaisuuttamme, nauramaan omituisuuksillemme ja puolustamaan maatamme sen sijaan, että aina katsoisimme aidan taakse miten paljon vihreämpää siellä on. Luulen, että suomalaiset kadottivat suomalaisuuden vuosisatojen saatossa Ruotsin ja Venäjän vallan alla. Olemme liian johdateltavissa ja haluamme peitellä virheemme pyrkimällä täydellisyyteen. Paras tapa löytää vahvuudet on ensin tunnistaa ja sitten tunnustaa heikkoudet. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

Terveiset täältä Fort Bragg'n Starbucksista. Näe mielessäsi seitsemän ihmistä, jotka ovat innoissaan teknologiasta ja yhteydestä langattomaan verkkoon käyttäen puhelimia, iPadiä, tietokoneita.. ja yksi piirtämässä. :D :D Kohta takaisin mökin hiljaisuuteen peurojen keskelle.

Tarja

Uskallatko katsoa sitä, mitä näet, rehellisesti?

Lueskelen täällä meren takana uutisia Suomesta mielenkiinnolla. En kovin paljon seuraa paikallisia uutisia täällä, joten maailma pyörii omalla vauhdillaan ja olen tainnut joistain asioista pudota totaalisesti kärryiltä. Olipa kyse tilanteista täällä tai Suomessa tai Euroopassa. Viime päivinä on silmiini osunut keskustelut suomalaisten negatiivisuudesta ja ilmapiiristä kotomaassamme. Siitä voisi sanoa monta sanaa, mutta olette varmasti kuulleet asiasta niin paljon, että en nyt mene siihen sen enempää.

Tänä aamuna silmiini osui facebookissa jonkun postittama uutinen matkailuauton jäämisestä kiinni kattoparkkipaikan sisääntuloon. Artikkelissa sinänsä ei ollut mitään erityisempää, mutta kun sitä luki täältä käsin puhkuin ja puuskuin käsittämättä mikä meitä suomalaisia vaivaa. Artikkeli itsessään ei ollut kovin pitkä eikä siinä nyt niin kummoisiin yksityiskohtiin menty, mutta pari asiaa pomppi esiin neonvalot säihkyen. Ensinnäkin henkilö, joka oli onnistuneesti ottanut kuvan tilanteesta, antoi artikkelissa varsin kattavia arvioita tilanteesta ja ajasta, jonka tuo auto oli jumissa. Kaikesta päätellen hän oli lähietäisyydellä, mutta hänen kommenteista päätellen hän ei koskaan mennyt auton luo tai auttamaan kuskia. Sanat artikkelissa olivat kirjaimellisesti lainattuna "Hän harmitteli sitä, ettEI sivullisten avusta OLISI juuri ollut hyötyä tilanteessa. Hän itse OLISI koettanut irrottaa auton rengaspaineita laskemalla." Nuo ehdolliset muodot kertovat minulle, että hän arvioi tilannetta kuin tuomari konsanaan ulkoapäin osallistumatta mitenkään tilanteeseen.

Tuo juuri on piirre, joka on antikristillistä ja peräti vaarallista. Ystäväni kertoi miten vuosia sitten Moskovassa sattui tilanne, jossa he olivat menossa rullaportaissa ja eräs mies kaatui noissa portaissa. Toiset ihmiset vain työnsivät jaloilla hänet sivuun pois edestä ja kulkivat ohi kenenkään auttamatta tuota ihmistä. Olisiko suomalainenkaan pysähtynyt auttamaan??? Epäilen. En tiedä onko negatiivinen välttämättä oikea sana kuvaamaan kansamme syvää olemusta. Ennemminkin meistä on tullut kylmiä ja kovia toisiamme kohtaan. Katsomme kaikkea ulkopuolisina osallistumatta tilanteeseen. Esitämme arvion tilanteesta kuin tilanteesta ikään kuin selostaen jääkiekkomatsia, mutta emme ole osa tilanteen ratkaisua millään tavalla. Mihin on kadonnut se yhteen hiileen puhaltaminen ja kaverista huolehtiminen, joka oli vallalla sotien aikaan? Näkemykseni on se, että sosialismi ja kommunismi ovat jättäneet meihin jäljen, jota moni ei tunnusta. Katsotaan historiaa taaksepäin. Nimet Hitler ja Stalin tuovat varmasti mieleen kuvia, joissa toisesta ei välitetä ja puuttumatta tilanteeseen käsittämättömiä kauheuksia tapahtuu. Kukaan meistä ei halua samaistua näihin nimiin, mutta valitettavasti sama antikristillinen henki vaikuttaa maassamme hälyttävällä tavalla eikä hyvinvointiyhteiskunnan ajatus "kela maksaa " mitenkään paranna tilannetta. Meillä usein ollaan valmiita lähettämään suuria summia Japaniin tai Chileen, mutta seinän takana asuvia hädin tuskin jokapäiväisestä elämästä selviäviä naapureita ei tule mieleenkään auttaa.

Ikään kuin räikeänä vastakohtana lukemalleni artikkelille sattui sitten toinen tapaus täällä päässä tänään. Olimme Walmartin asiakaspalvelun jonossa. Kassaneiti oli sivummalla kassan takana puhumassa puhelimessa. Hänellä ei ollut aamusta auto käynnistynyt ja jonkun oli sitten pitänyt heittää hänet töihin. Nyt hän keskusteli tuosta tilanteesta jonkun kanssa puhelimessa miettien kahdesta vaihtoehdosta mikä autossa oli vialla. Edessämme jonossa oli nuorimies. Hän kuuli keskustelun sivusta, kuten mekin, mutta koska hän tiesi jotain autoista, hän kääntyi neidin puoleen ja kertoi, että mikäli vika oli jossain tietyssä moottorin osassa, se aiheuttaisi tietynlaisen äänen käynnistäessä. Itse en näistä ymmärrä paljoa, mutta enemmän kuin siitä mitä hän sanoi kyse oli siitä, että hän astui sisään tilanteeseen, jossa hän osasi auttaa. Hän ei jäänyt sivusta seuraajaksi vaan toi esiin sen mitä tiesi antaen jonkinlaisen näkökulman asiaan.

Täällä ihmiset tulevat lähelle, auttavat, tukevat, kohtaavat, ottavat osaa tilanteeseen ja lisäävät tilanteeseen sen mitä heillä on. Suomalainen astuu askeleen taaksepäin siinä missä amerikkalainen eteenpäin. Suomalainen miettii enemmän omaa mahdollista epäonnistumistaan tilanteessa, jossa toisen auttamisen tulisi olla ensimmäinen ja päällimmäinen asia. Muistan jo vuosia sitten, kun tutustuimme Debraan ja Marviniin ja he muuttivat Suomeen asumaan, miten Debra usein sanoi, että hän ei uskonut kenenkään tulevan avuksi, mikäli hän talviliukkailla kaatuisi ja jotain sattuisi. Hän amerikkalaisena koki tuon välinpitämättömyyden jo alkumetreillä. Luulen, että itselläni on mennyt sen näkemiseen melko kauan aikaa. Olen nähnyt sen kyllä, mutta nyt katsoessani näitä asioita kaukaa, näen sen niin paljon selvemmin.

Meidän tulee rakastaa lähimmäistämme kuten itseämme. Tehdä toisillemme sen mitä odotamme heidän tekevän meille. On aika alkaa todella huomata ihmiset ympärillämme ja antaa itsestään välittämättä miltä se näyttää ja mitä se maksaa. Eräs asia, jota täällä opettelemme jatkuvasti ja joka päivä ja huomaan, että etenkin Jenna nyt tuolla leirillänsä, on se, että antaudumme tilanteeseen pelkäämättä menettävämme kasvomme, epäonnistuvamme, tekevämme virheitä. Että vain heittäydymme ja otamme tilanteesta kaiken irti. Olemme haavoittuvia. Näytämme tunteemme, hyvät ja huonot. Olemme avoimia. Emme yritä olla täydellisiä, vaan löydämme heikkoutumme ja vahvuutemme. Elämä maistuu hyvälle, kun elää täysillä. Siihen kuuluu toiset ihmiset, se, että he osallistuvat elämääni samoin kuin minä heidän elämäänsä. Siihen kuuluu se, että välillä on jännitettä, välillä vain rentoudutaan yhdessä.

Lopuksi haluan todeta, että olen iloinen jokaisesta ihmisestä lähelläni, joka poikkeaa tästä yleisilmeestä. Ei jokainen suomalainen ole kylmä ja kova ja välinpitämätön. Mutta meidän on tunnistettava se ilmapiiri, jossa olemme ja elämme. Sen tunnistaminen ja myöntäminen ja kohtaaminen on yksi avain muutokseen. Jos jonkin olemassa oloa ei tunnista, miten sen voisi muuttaa? Laske muurisi alas, jotka nousivat puolustukseksesi lukiessasi tätä, älä yritä puolustella mitään tai ketään tai edes itseäsi. Katso totuutta silmiin ja mieti miten totta se on sinun tai läheistesi kohdalla. Siitä lähtee muutos. Ei syyllistämisestä, osoittelemisesta, tuomitsemisesta, vaan kohtaamisesta, rehellisyydestä, ja sitten parannuksenteosta.

Love you all!

Fitting in

Tämä kuva on toisesta tilanteesta, ei ruuhkasta. :) :) 

Tänään olin yksin liikenteessä autolla ja jotain tapahtui. Ehkä et ihan ymmärrä mitä yritän sanoa, mutta kirjoitanpa kuitenkin. En ole kovin paljon ajellut täällä. Yleensä kotonakin, kun olemme yhdessä liikenteessä, siis Reijo ja minä, hän ajaa. Se menee luonnostaan niin, koska tiedän hänen nauttivan ajamisesta. Oikeastaan nautimme kumpikin, mutta vuosien varrella auto on ollut mulla enemmän käytössä (meillä kun ei ole kahta autoa), joten annan hänen ajaa. Ja tuo sama tavanomainen käyttäytyminen on sitten ollut täälläkin itsestään selvyys. Reijo on ajanut lähes poikkeuksetta nämä viikot, paitsi jos olen mennyt jonnekin itsekseni. Yleensä en, tosin. :)

Tänään menin kuitenkin Beniciaan yksin autolla. Lähdin liikenteeseen aamulla. Radiossa soi kristillinen kanava soittaen ylistys- ja palvontamusiikkia. Kun ajoin liikenteen seassa 5-kaistaisella motarilla kaikki nuo rekat, truckit, henkilöautot, pakettiautot ympärilläni, tunsin olevani osa tuota loputonta autojen virtaa. Tunsin kuuluvani siihen. En ollut turisti, joka miettii miten ja minne olen menossa. Olemme ajaneet nämä viikot Walnut Creekin ja Benician väliä niin monta kertaa, siis lue kymmeniä kertoja, että tiesin tarkalleen mihin olin menossa, minkä kaistan otan, mihin kaistalle siirryn, jotta motarille sisääntulevat pääsevät paremmin liittymään autovirtaan jne.. Nautin tuosta ajamisesta aivan valtavasti.

Muutaman päivän aikana on tapahtunut pieniä asioita, kuten että Mäkkärissä tilaukseni ymmärrettiin väärin ja sain jotain mitä en tilannut tai yrittäessäni tilata postimyynnistä Converset Joelille, tilaus ei mennyt läpi suomalaisen  luottokortin takia. Tai en ole voinut ladata joitain appsejä, kuten Pandora Radiota täällä suomalaisen iTunes tilin vuoksi. Pieniä asioita, mutta kun niitä sattuu useampia, ne alkavat todella ärsyttää. Ne saivat tuntemaan todella, että en kuulu tänne. Ei, en ole amerikkalainen enkä muutukaan amerikkalaiseksi, mutta en tuntenut itseäni ikäänkuin tervetulleeksi. Kun sitten tänään ajelin tuolla motarilla, ensin Beniciaan ja ruuhka-aikana iltapäivällä takaisin, tunsin olevani osa tätä aluetta, näitä ihmisiä, En edelleenkään ollen amerikkalainen, mutta kuuluen tähän hetkeen, tähän aikaan, tähän paikkaan.

Uskon vahvasti, että Jumalalla on meille jokaiselle oma suunnitelmansa. Minun kohdalla tuo suunnitelma pitää sisällään tänä kesänä täällä olemisen. Tiedän sen varmuudella. Vihollinen on kuitenkin yrittänyt ottaa tuon tähän hetkeen kuulumisen tunteen pois tavalla ja toisella. Tänään sain otteen tuosta jälleen. Enkä usko, että menetän sitä enää.

Haluan elää tässä hetkessä, tässä paikassa juuri nyt. Ajalla on merkitystä ja minun tehtäväni on ottaa vastuu tästä hetkestä. Se mitä teen tänään, tuottaa hedelmää huomenna. Mikäli annan tämän hetken valua käsistäni ilman, että olen siinä läsnä, se ei johda mihinkään. Meidän on tarkoitus olla osa elämäämme, osa aikaamme, ei vain olla sivustakatsojia, kun elämä tapahtuu ja menee eteenpäin. Hetkellä on merkitys. Niin myös tällä hetkellä tässä ja nyt minun ja meidän elämässämme. Ihmettelyn ja kummastelun aika on ohi. Oikeastaan sitä ei ole ollutkaan koskaan, sillä Jumala ei asettanut sinua tai minua vahingossa tähän aikaan, vaan tiettyä tarkoitusta varten. Koska minun on tarkoitus olla tässä, silloin tällä olemisella ja elämisellä tässä hetkessä on myös vaikutus. Vaikutus omaan tulevaisuuteeni. Vaikutus joidenkin toisten ihmisten elämään. Sen tulee tuottaa jotain, jossain. Ymmärrätkö? Toivon niin.

Älä anna kenenkään tai minkään olosuhteen tai tapahtuman varastaa sinulta tietoisuutta siitä, että Jumala asetti sinut tähän aikaan ja sinulla on merkitys. Olin melko lähellä antaa sen tapahtua itselleni, oikeastaan se oli jo saamassa otteen minusta. Kiitos Herran Hän on uskollinen ja kun kuljemme rukoillen, Hän on voimallinen näyttämään myös sivuaskeleet ja uskomisen vihollisen valheisiin.

Tarja

Purtavaa...

Tänään tossa rukoilin vähän aikaa ja sain sellasen ajatuksen et miten Jumalaan vois oikeesti luottaa niin paljon et vois siirtää vuoria kaikki aina sanoo et vain sinaapinsiemenen verran uskoo tarvitaan ja voi siirtää jo vuoria. Mut sit mun mieleen tuli sellanen juttu et eilen autos puhuttiin siitä ku tytöil yleensä on aina se ehkä vähän parempi ystävä ku muut on ja sillee kertoo ne kaikki syvimmät asiat ja se on sellanen jonka kaa on kokenu ja on tuntenu pitkää ja et tietää et siihen voi varmasti luottaa. Eli sinäänsä se on sama juttu Jumalankaa. Vaik meil olis kuinka paljonki uskoo mut me ei tunneta Jumalaa eli mei ei olla luettu raamattuu tai muutenkaa oltu Jumalan läsnä olossa ni miten me voitais luottaa siihen ku mei ei tiedetä kuka se on kehen me luotetaan. Oikeesti se ei oo niin yksinkertasta ku jotku ajattelee, et hei mä uskon Jumalaan ni nyt mennään siirtää vuoria. Ei koska sä et voi vaan siirtää sitä vuorta jos sä et luota siihen et Jumala voi mut miten sä voisit luottaa jos sä et tunne. Siinä pientä purtavaa mulle ja teille jotka luitte :D

Janika

Punapuut, Stinson Beach ja Stanford University

Meillä on täällä ollut netti nurin viimeisen viikon. Kieltämättä tuollainen "pieni" seikka alkaa syödä kovasti pidemmän päälle. Onneksi on käytössä iPhone!!! Ja amerikkalainen sim-kortti!!! Ilman niitä oltais melko pimennossa, tai istuttais läheisessä Starbucks'ssa kanta-asiakkaina. :)

Viime päivien saldoa. Torstaina käytiin Bartilla (paikallisella junalla) San Franciscossa. Lämpötila täällä Walnut Creekissä oli tuolloin 30 astetta, kun Cityssä se oli 23 tai niillä main. Valitsimme reitiksi kävellä Powell St. asemalta ensin Chinatowniin ja sieltä Lombart St. Well well.... Jos olisimme jollekin paikalliselle ilmaisseet suunnitelmamme, he olisivat todennäköisesti naureskelleet partoihinsa. Mutta koska emme tunteneet täysin SF:n maisemakuvaa, lähdimme toteuttamaan suunnitelmaa. Tiesin, että SF on rakennettu kukkuloille. Mutta millaisille.... siitä en ihan ollut selvillä. Emme onneksi ylittäneet ihan pahimpia kukkuloita, mutta mäkiä riitti.

Kävelimme läpi Chinatownin. Todellakin ihan omanlaisensa kiinalaisine pikku-avokojuineen. Saatavilla oli hedelmistä ja vihanneksista kaloihin ja lihoihin. Todellakin lännen ja idän kohtaamispaikka. Ei kylmäaltaita, ei juuri lasisuojaa suojaamassa kadun pölyiltä ja saasteilta. Hmm... ei nostattanut ruokahalua kovinkaan paljon.

Jatkoimme matkaa ja seuraavaksi vastassa oli lyhtypylväisiin maalatut Italian liput. Olimme saapuneet italialaiseen kaupunginosaan. Maisema ja ilmapiiri vaihtui hetkessä myyntikojuista ja kiinalaisesta ilmapiiristä pikkukatukahviloihin ja ravintoloihin, joissa oli tarjolla pastaa ja pizzaa. Ilmassa oli todellakin ripaus Roomaa. Oli kuin olisi matkustanut pikamatkan Kiinasta Italiaan. :)

Sieltä jatkoimme matkaa kohden Lombart St ja sen mutkaista katuosuutta. Tietenkin tuo osuus kadusta on sen yläpäässä ja tuo mäki oli kiivettävä sitten ihan ylös asti. Mäki, niin millainen mäki. Tuntuu Suomen pienet mäet tämän jälkeen mitättömiltä.

Kerrassaan upeaa kukkaloistoa, miljoonataloja, hienon hieno kerrassaan. Olen kerran ajanut sen alas autolla, mutta tunnelma siellä on ihan eri kävellessä. Sitä voi ihastella ihan toisella lailla. Kukkien värikirjo oli ihastuttava ja talojen lomasta saattoi katsella lahdelle ja yli San Franciscon toiselle kukkulalle.

Lombart St yläpäästä nappasimme Cablecartin. En ole ihan perillä kulkupelin systeemistä, mutta kyyti oli upea. Jarrumies takana teki töitä hikihatussa. Kaiketi vaunussa on jarrut edessä ja takana ja noissa alamäissä jarrua saa kiristää kyllä hurjasti ja kelloa soittaa, että autot menee alta. Sitä peliä ei pysäytetä kuin auto. Jarrumies varoitti kovaan ääneen, että nyt mennään reunan yli ja sitten alkoi alamäki. Ei nyt ihan vuoristorata sentään, mutta autojen ja liikenteen seassa siinä on oma tuntunsa. :)

Bart oli todella mukava paikallisjuna. En ollut ihan varma ylittääkö juna lahden SF:n puolelle veden yli vai ali. Se selvisi matkalla... Tunneli kulkee alitse ja aikaa kuluu ehkä noin 10 min. En katsonut kelloa, mutta arviolta. Kun mennessä menimme tunneliin, kieltämättä huokaisin, että nyt ei ois kyllä tarvetta minkäänlaiselle maankuoren liikehdinnälle. :) Ja niin ihmiset vaan kulkee joka päivä suuntaan ja toiseen noilla junilla. Tunnelissa menee juna molempiin suuntiin keskimäärin 5 min välein ruuhkaisimpaan aikaan. Ratoja on useita ja ne menevät kaikki noiden samojen tunneleiden läpi. Täytyy sanoa, että ihminen on kyllä rakentanut viisaasti nuokin tunnelit. Tuskin ne olisivat siellä, jos riski olisi liian suuri.

Lauantaina lähdimme Stinson Beachia kohden. Se on Golden Gaten pohjoispuolella Tyynen valtameren rannalla. Aurinko paistoi kyllä täällä meillä ja ajattelimme, että olisi rantapäivä tiedossa. Säätiedotus jäi kyllä katsomatta. Sumu tuli vastaan jo pitkästi ennen rantaa. Päätimme käydä matkalla ensin katsastamassa Muir Woodin punapuut, mikä olikin kyllä hieno paikka, taas kerran. Ne on upeita vanhoja puita, vaikkei täällä olekaan ne kaikkein vanhimmat ja suurimmat puut.

Matka jatkui mutkaisia tietä yli kukkuloiden rannikolle. Nopeus välillä oli vain 10 mailia, kun kurvi oli 180 astetta ja vastaan tuli autoja. Innokkaimmat pyöräilivät noita mäkiä ja mutkaisia teitä ylös ja alas. Kunto pysyy kyllä kohdallaan ihan varmasti. Rinne nousi toisella puolella jyrkkänä ylös ja toisella puolella rinne jatkui yhtä jyrkkänä alas. Paikalliset asukkaat ajelevat noita teitä joka päivä päästäkseen töihin ja kaupoille. Ja talojen hinnat rannikolla on miljoonissa. Tiet turistien täyttämiä. Rannat samoin säällä kuin säällä kesäaikaan. Siellä täytyy todella haluta asua.

Pääsimme sitten lopulta Stinson Beachille. Parkkipaikat olivat liki täyteen ahdettu autoja. Ihmisiä oli ranta täynnä. Kylmä tuuli puhalsi mereltä. Aurinko oli paksun sumun takana antamatta juurikaan lämpöä tuon sumuverhon takaa. Me olimme pukeutuneet huppareihin ja tuulitakkeihin. Ja kuitenkin osa ihmisistä oli bikineissä ja uikkareissa uimassa tuossa hyisessä valtameressä viileässä säässä tuulen puhaltaessa hurjasti. Käsittämätöntä sanoo jopa suomalainen. Söimme lounaamme, istuimme jonkin aikaa, mutta sitten tuuli alkoi pureutua niveliin niin, että oli pakko suunnistaa takaisin sisämaahan. Aurinko näyttäytyikin meille melko pian kukkuloiden toisella puolella.

Eilen sitten otimme suunnaksi etelän. Jenna lähti 2 viikon iD Tech Final Cut kurssille Stanfordin Yliopiston kampukselle. Matka meni nopeasti, vain reilu tunti täältä. Kun ajoimme Palo Altoon, sen keskusta oli aivan ihastuttava. Ajoimme sen läpi ohittaen pienet kahvilat, ravintolat, kaupat, jopa 50-luvun tyyliin laitetun elokuvateatterin. Keskusta vaikutti äärimmäisen hienostuneelta ja silti rennolta. Juuri sellaiselta kuin voisi kuvitella piilaakson kaupungin näyttävän. Ilmassa tuoksuu raha ja kuitenkaan sillä ei prameilla.

Kun käännyimme sisään kampukselle, olin sanaton. Nuo palmupuut molemmin puolin tietä johdivat meidät alueelle, jollaista en ole nähnyt. Stanfordin kampus alue on kuin oma pieni kaupunkinsa. Kaupat on tosin Palo Altossa, mutta alueella on asuntoja, asuntoloita, yliopiston rakennuksia, sairaala, nurmea, puita, istutuksia joka suuntaan ja kuitenkin alue on äärettömän viihtyisän näköinen, ei lainkaan yliopistomainen suomalaisen kuvan mukaan. Ajoimme pitkän matkan kampuksen sydämeen, jossa oli Jennan asuntola. Tuolla on samaan aikaan 3 leiriä eli nuoria 13-18 v. on noin 50 yhteensä. Kaikki oli upeasti järjestetty. Huoneistossa, jossa Jenna asuu, on yksi ohjaaja ja 6 tyttöä omissa huoneissa. Lisäksi siinä on yhteinen oleskelutila. Opettajat, jotka tapasimme, olivat mukaansa tempaavia nuoria aikuisia, joilla oli meriittiä dokumenttien ohjaamisesta ja tekemisestä ja niillä saavutettuja palkintoja ja arvostuksia paljon. Odotan innolla neidin palautetta leiristä. Uskon, että tämä leiri oli täysin Jumalan johdattama Jennalle. Kun seisoin tuon kaiken keskellä ja katselin ja kuuntelin ja luin tuota paperia, jossa henkilökunta esiteltiin, vain ihmettelin. Miten me löysimme tämän? Miten oli yleensä mahdollista, että Jenna tuli tänne? Kerrassaan ihmeellistä. Olen äärimmäisen kiitollinen!!

Että tällainen netitön viikko takana. Tuli vähän pitkä postaus, mutta kiitos kun jaksoit lukea. Uusi viikko edessä ja uudet haasteet. Janika lähti Lizin luokse pariksi tunniksi ja iltapäivällä sitten taas Beniciaan.

Tarja

4th of July - paraatia, ilotulituksia ...

Niin oli ja meni tämän vuoden USA:n itsenäisyyspäivä. Hmm... kuten Jenna sanoi, tämä blogi taitaa koostua paljolti rinnakkainasettelusta. Ja taisin todeta sen itsekin joskus aiemmin. Mutta niinhän se menee. Suomalaisena toisessa maassa ja kulttuurissa sitä katselee asioita vertaillen ja pohtien. Sitä näkee paljon hyvää, jota toivoisi voivansa omaksua ja tallentaa. Negatiivisia ei tässä paljon tule esille tuotua, mutta ne pyrimme jättämään sivuun.

Olen viettänyt täällä USAssa pari itsenäisyyspäivää; sattuvat sopivasti loma-aikaan näin heinäkuun alussa. Lisäksi olen ollut kerran Arabiemiraateissa heidän kansallispäiväjuhlansa aikaan joulukuun alussa. Kummassakin maassa olen ollut keskellä juhlintaa, joka aidosti yhdistää ihmiset keskenään ja tuo heidät juhlimaan yhdessä. Toki kesäinen lämpö ja hyvät sääolot luovat toisenlaisen juhlinnan mahdollisuuden kuin meillä itsenäisyyspäivän aikaan pakkasissa, mutta jotain meillä on kadoksissa.

Kun istuin katselemassa kaupungin paraatia Beniciassa, mietin tätä. Ihmiset toivat jo edellisenä iltana tuolinsa 1st streetin varteen, jotta saivat hyvät paikat katsella paraatia 24h myöhemmin. Peitot oli valmiiksi levitettyinä nurmikoille puiston reunassa. Ihmiset kerääntyivät sinne tunteja ennen varsinaista paraatia ja juttelivat ihmisten kanssa, jotka istuivat vieressä siitä huolimatta tunsivatko he näitä vai ei. Tunnelma oli todella korkealla. Paraatin kulkiessa ohitsemme ihmiset juttelivat keskenään ja kommentoivat toisilleen, meillekin, vaikka emme tunteneet näitä ihmisiä. Juhla oli yhteinen ja tunnelma sen mukainen. Pienet lapset olivat puettuina sini-puna-valkoisiin asuihin yleisön joukossa juhlan kunniaksi. Liput heiluivat autoissa ja kaikenlaiset sini-puna-valko rusetit ja koristeet koristivat autoja.

Ja mitä tuo paraati piti sisällään? Kaupungin johtoportaan esittelyn kaupunginjohtajasta alkaen, tanssivia nuoria, zumbaavia aikuisia, veteraaneja, vanhoja autoja, soutuklubin esittelyä, palokuntaa, poliisia, museota ym. kaupungissa olevaa kerhoa ja yhdistystä.

Seuraavan päivän ilotulitukseen, joka oli vasta illalla auringonlaskettua, ihmiset tulivat jo hyvissä ajoin aamupäivästä tuoden jälleen tuolinsa, peitteensä, aurinkovarjonsa ja telttansa rantaan saadakseen hyvät paikat. Iltapäivällä tunteja ennen ilotulituksia perheet tulivat rantaan ja viettivät siellä aikaa piknikin merkeissä lasten leikkiessä toistensa kanssa ja tuulessa oli hyvä lennätellä leijoja. Illalla tuo ranta sitten täyttyi vieri vieressä istuvista ihmisistä, jotka saapuivat katsastamaan tämän vuoden räiskintää. Jälleen jutellen ja tervehtien ja nauraen ja huomioiden toisia.

Vastaavaa juhlintaa oli myös Arabiemiraateissa. No, siellä kaikki on tietenkin monin verroin komeampaa, kalliimpaa, hienompaa, suurempaa jne. Joten juhlia kesti viikon. Ja rakennuksia ja tien varsia koristivat mitä värikkäimmät värivalot. Autot oli koristeltu Sheikin kuvin ja lipun värein. Ilotulituksia oli ilta toisensa jälkeen ja autot täyttivät kadut ja töötöt soivat kilpaa yötä myöten.

Mutta se mikä eniten molemmissa vaikutti minuun on se, että itsenäisyys- ja kansallisuuspäivä on koko kansa juhla. Arabiemiraateissa se on kaikkien asukkaiden juhla, niidenkin jotka ovat työssä siellä. Jokainen otti juhlan omakseen. Samoin täällä USAssa. Tämä on koko kansa juhla ja ihmiset nauttivat siitä, ystävien ja perheiden kanssa yhdessä olosta ja kaikesta oheistoiminnosta, jota juhla tuo tullessaan. 

Jos vertaan tätä koto-Suomeen, niin mieleeni nousee lähinnä kuva siitä, miten päivän kohokohta on kynttilät ikkunalla ja illan Linnan juhlien seuranta tv:stä. Missä on itsenäisyytemme ilo? Eikö sitä olisi syytä iloita ja juhlistaa koko kansa voimin enemmän kuin yhdessä katsomalla omalla sohvalla kuinka Linnassa tänä vuonna juhlitaan? En sano, etteikö veteraaneja pitäisi muistaa! Todellakin! Ilman heitä meillä ei olisi itsenäisyyttä. Mutta eikö siihen kuitenkin voisi tuoda hieman enemmän väriä kuin nykyisin tapahtuu? Ja iloa! Onhan juhla sentään ilon juhla!! Pelkäämmekö lyövämme yli niin paljon, että mieluummin emme tee mitään...? Joskus tuntuu siltä, että me suomalaiset otamme varman päälle ja mieluummin vaisumman kautta, ettei vain mene yli ja meitä sanota liian äänekkäiksi. Kunnioitus on hyvä asia, mutta sen ei pitäisi viedä iloa eikä riehakkuuttakaan. :)

Tiedän toki, että jotkut ihmiset juhlistavat sitä omin voimin ja se on hienoa. Jokainen voi tehdä tässä kohtaa oman ratkaisun. Mutta oikeastaan enemmän kuin vain itsenäisyyspäivän juhlinta haen sitä yhteisöllisyyttä ja yhdessä iloitsemista ja juhlimista ja yhteen tulemista, joka täällä on vahvaa. Meillä juhlinta on melko poikkeuksetta sama kuin reilu alkoholin käyttö. Toki täälläkin alkoholia käytetään, ja liikaa. Mutta ei näissä tilanteissa, missä olen ollut mukana.

No, muutama ajatus tässä vähän väsähtäneenä näistä jatkuvista helteistä ja paljosta menemisestä.

31 Celsiusta päivällä, yöllä 16 :) :)

Täytyy sanoa, että tästä säästä kyllä pidän. Päivällä aurinko lämmittää ilman niin, että lämpötila on reilu 30 astetta. Mutta yön tunteina Tyyni valtameri huokuu kylmiä henkäyksiään 50 km:n päästä tänne asti ja viilentää todellakin yölämpötilan 16 asteeseen. Tosin olen kiitollinen, että autoissa on ilmastoinnit, samoin tässä matalassa majassamme. Illalla viilennämme sisäilman viileäksi, sitten avaamme ikkunat auringon laskettua ja aamuyöstä tuntuu jopa vähän turhankin viileältä sisällä.

Sitten taas aamusta on ihana mennä pihalle lämpötilan noustessa melko nopeasti. Vaikka lämpötila nouseekin, niin yön viileyden jälkeen se on silti raikas ja mukava. Ei ollenkaan tukahduttava tai paksu, kun kosteutta täällä ei yksinkertaisesti ole.

Tänään meillä on ilta kahden, minä ja Reijo. Lapset on lapsenlikkoina neljälle pojalle, kun kahden perheen vanhemmat lähtivät juhlistamaan 4th of July'ta. Ovat siellä yötäkin, joten me "vanhukset" täällä nautiskelemme. ;) Kävimme tunnin kävelyllä Walnut Creekissä seitsemän jälkeen lämpötilan ollessa vielä 31. Tämä kaupunki on varsin elävä. Apple Store, Forever 21, H&M, Starbucks ja lukemattomat muut tutut ja tuntemattomammat kaupat ovat auki lähes poikkeuksetta 9 pm asti. Keskusta on rakennettu niin, että siellä on paikkoja istuskella suihkulähteiden laitamilla tai jalkakäytäville asetetuilla penkeillä ja vain nautiskella kaupungin vilkeestä. Autot ajelevat, ihmiset kävelevät ja juttelevat, hymyilevät ja osa tervehtivät jopa ventovieraita. Kaduilla kuulee useita kieliä, ei vain englantia. Tosin englannin lisäksi pääosin espanjaa, sillä meksikolaisia on täällä asti. Ja sitten on turistit. Walnut Creekistä on yksinkertainen ja helppo yhteys San Franciscoon Bartilla, mikä on paikallinen lähijuna tai metro. Täällä on edullisempi asua, mutta Cityyn pääsee helposti. Lisäksi länsirannikon isot moottoritiet ovat tässä lähellä ja niille on helppo pääsy. Täällä on periaatteessa kaikki mitä tarvitaan, vaikka me tosin olemme liikkuneet varsin laajalla alueella ihan vain huvin vuoksi.

Joten tällaisissa rauhallisissa lauantai-illan tunnelmissa tänään. Huomenna edessä 4th of July paraati Beniciassa ja maanantaina sitten ilotulitukset. Monin paikoin täällä ilotulitukset on kielletty kokonaan eikä Beniciakaan salli omia ammuttavan metsäpalovaaran vuoksi. Mutta ampuvat veden päältä kaupungin omat, jotka Jennan mukaan viime vuonna kestivät 20 minuuttia. Niitä sitten yöpimeydessä katsellaan. Ja niistä ja muustakin myöhemmin lisää.

Tarja

Different...

Different climate, different people, different language, different atmosphere, different environment....

So many things are different from what I've used to see... other things are better other things are not so good. I know this whole blog seems to compare Finnish and American people...well that's true... but when I compare Finns and Americans in this blog I don't do it the same way I used to do. I used to think that Americans were somehow better than us who live in Finland... I used to compare myself to them and think that they could do so much more just because they lived in USA, but that's a lie. Well maybe they have more opportunities and options to do things, but I have God! God doesn't think anyone is better than someone. He loves us equally no matter what we do.

Now that I'm here, I see that I miss Finland in a way... before we came here I couldn't wait to get out of Finland.. I was so bored and sick of having absolutely nothing in my life... yes only thing I did was go to school and stay home. I would complain about it to God and I'm sure He was as sick of me complaining as I was my life, maybe even more. I know Jesus is the way the truth and the life and because He is the life, the life is in Him and when He is in me the life is supposed to be in me too. I guess I'm just hiding from it... I have to stop hiding. I miss Finland, but I also love being here. Here are my friends, family and God (well He is with me all the time), what else do I need? 

I don't have to compare myself to other people, no matter where they are from or who they are. I can learn from their life, but I don't have to try to be anyone else. I can just keep my eyes open and see what God wants me to learn and hear where He wants me to go.

Jenna