Kotona ---

Yli 10 000 lentokilometriä ja reilu 20 tuntia matkustamista takana. Toisin sanoen kotona jälleen. Ruisleipä!! Suihku, jossa vipuhana sekoittajalla!! Oma sänky!! Puhtaat lakanat ja siivottu koti sekä jääkaapissa muutakin kuin valot; kiitos ihanien kesävieraiden, jotka vierailivat meidän poissaollessa. Toivottavasti seuraavan kerran olemme kotona!!! :)

Tulevina päivinä on aikaa puntaroida tarkemmin mitä kesä tuotti. Nyt vielä painaa väsymys ja aikaero. Ensimmäinen kävelyreissu kauppaan eilen illalla toi esiin karun todellisuuden. Liian moni ihminen kulkee toisen ohi katseen kohtaamatta ikään kuin omassa kuplassa. Kuinka monta yksinäistä auttaisi jo se, että vastaantuleva kohtaisi katseella, antaisi pienen hymyn edes puhumattakaan ystävällisestä tervehdyksestä. Tai kaupan kassalla olisi muutakin kuin rahanvaihtoa. En muista montaa kauppareissua viimeisen kahden kuukauden ajalta, jolloin ei olisi tullut juteltua ja naurettua kassaneidin tai -herran kanssa. Ja kuinka positiivisen ja kuuluvaisuuden tunteen tuo pieni hetki saakaan aikaan. Se luo yhteyden ihmisten välille ja saa aikaan tunteen, että on osa suurempaa kokonaisuutta. Ei irrallinen pala, vaan kytkeytynyt toisiin. Muutos alkaa minusta, tiedän sen. Mutta mitä suurempi joukko on se, josta muutos alkaa, sen suurempi muutoksen vaikutus on. Toivon itse, että en valu takaisin puhumattomuuden hiljaiseen maailmaan. Ja tarkoitan tällä tuntemattomille puhumista ja toisten kohtaamista.

Täytyy myöntää, että shoppailu ei innosta laisinkaan. Katselin kauppareissulla hintoja ja väistämättä mielessä pyörii dollarit ja vaikka Amerikka kauhistelee ruuan ja bensan hinnan nousua, niin suomalaisena kaikki on kuitenkin vielä halpaa. Hinnat dollareissa olivat halvempia kuin euroissa täällä puhumattakaan jos miettii mikä ero on, jos dollarit muutetaan euroiksi... Kai tähän taas tottuu nopeasti, pakkohan sitä on ruokaa ostaa ja autokin tarvitsee polttoainetta.

Nämä näin ensitunnelmista. Tuntuu hyvältä olla kotona, mutta paljon on ajatuksia ja mietteitä. Huomenna hakemaan Frodoa 2 kuukauden täysihoidosta. Liekö joudumme lahjomaan hänet matkaamme....? Jos meillä oli upea kesä, niin oli varmasti Frodollakin. Hän pääsi osaksi laumaa. Täytyy myöntää, että en ollut ollenkaan niin varma, että Frodo olisi laumaeläin. Mutta jo viikon kokeilu keväällä osoitti, että olin väärässä. Ja oli melko lähellä, että pieni chihuahua vauva ei tarttunut matkaamme. Tuo vauva oli kyllä ihan yli-ihana ja niin suloinen. Joku jätti tuon pennun yksin seikkailemaan Safeway ruokakaupan parkkipaikalle. Siellä tuo pieni ehkä 10 vkon ikäinen taapero kulki harhaillen ja etsien turvaa. Ystävämme pelasti sen sieltä kysellen ensin kaikilta ihmisiltä parkkipaikalla ja kaupan läheisyydessä oliko kukaan tietoinen omistajasta. Omistajaa ei löytynyt. Pentu sai heiltä nyt hyvän kodin. Ja nimekseen Stella. Surullista, mutta tarinalla oli onnellinen loppu.

Tarja

Haikeutta ilmassa ........

Niin, kaikki loppuu aikanaan. Tai oikeammin kaikella on aikansa. Sillä vaikka tämä 2 kuukautta alkaa nyt olla lopussaan, niin jotain uutta on sitten alkamassa. Kuten olen aiemmin sanonut, suuremmat kuvat koostuvat pienemmistä palasista. Tämä 2 kuukautta, joka etukäteen katsottuna tuntui melko pitkältä ajalta, on vain osa suurempaa kokonaisuutta. Pala, joka muodostaa yhtymäkohdan kevään ja syksyn paloihin. Joka liittää kaksi toisistaan kaukana olevaa ajanjaksoa yhteen. Ajanjakson ennen tänne lähtöä ja ajanjakson, joka alkaa, kun palaamme kotiin ensi viikon lopulla.

Haikeutta on ilmassa, sillä tämä on ollut kokonaisuutena yksi elämäni erityisimmistä ajanjaksoista. Myönnän, että en koskaan uskonut tällaisen mahdollisuuden tulevan kohdalleni. Toivoin sitä, unelmoin siitä, uskoin ja uskon Jumalan suuruuteen ja mahdollisuuksiin, mutta että todella täällä 2 kuukautta elämää .... se oli täysi yllätys, vaikkakin mieluinen sellainen.

Uskon oppineeni, että KAIKKI on mahdollista Herran kanssa. Hänen tiensä ovat niin paljon meidän teitä korkeammalla ja Hänen suunnitelmansa niin paljon enemmän kuin osaamme unelmoida. Mutta jos noista suunnitelmista ja unelmista ja teiden arvailuista tulee meille epäjumalia, emme niitä koskaan saavuta. Herran kanssa kulkemisen päämäärä ei ole se, että minun tahtoni ja tieni tapahtuu, vaan että Hänen tiensä ja tahtonsa pääsee tapahtumaan.

Näen myös yhä selvemmin ja selvemmin miten helposti me suomalaiset olemme epäluuloisia ja nurkkakuntalaisia ja liian usein niin epävarmoja itsestämme ja siitä keitä me olemme, että emme uskalla todella kohdata toisia. Tapasimme eilen muutamia suomalaisia täällä. Oikeammin perheen neljässä polvessa. Isovanhemmat tulivat aikanaan tänne pienten lasten kanssa. Nyt sitten perhekuntaa on jo neljässä polvessa. Ensimmäinen polvi eli isovanhemmat ovat suomalaisia, mutta silti omaksuneet amerikkalaisuuden. Isoäiti ei puhu kovin kattavaa englantia, kuten hyvin monet tuon ikäpolven muuttajat Ruotsissa, Kanadassa, USAssa, Australiassa ym. Seuraava polvi sitten kävi koulut täällä ja oppi kielen, omaksui elämäntavan ja lopulta meni naimisiin amerikkalaisen kanssa. Kotikieli oli suomi, mutta vahvempi kieli on englanti. Seuraava sukupolvi kadotti suomenkielen käytännössä melko totaalisesti, koska kotikieli oli jo muuttunut englanniksi ja ainoa kytkös suomenkieleen ja kulttuuriin on enää isovanhemmat. Ja neljäs polvi, vielä alle kouluikäiset, eivät tiedä mitään kulttuuriperimästään. Tai no, sauna on kaikkien yhteinen rakkaus. Mutta perhekunnassa ei ollut tietoakaan tyypillisestä suomalaisesta "mitä minusta ajatellaan" ajattelusta. Ja jälleen mietin, että onko mahdollista, että suomalainen Suomessa todella löytää itsensä suomalaisena?? On se mahdollista, tiedän sen ja monet ovat löytäneet sen, mutta liian monet eivät.

Kertoakseni yhden esimerkin ollessamme eräässä punametsäpuistossa. Siellä oli myös saksalainen pariskunta ja puhuimme heidän kanssaan. Olimme iloisia ja nauroimme ja heitimme kaikenlaista pientä juttua. Mies totesi hiljaa Marvinille, että suomalaiset on yleensä vaikea saada puhumaan tai nauramaan. Hmmmm.... me emme olleet tuon kuvan kaltaisia, mutta täytyy sanoa, että kun sen kuulin niin AUTS!! Tuo ei ole ensimmäinen kommentti tältä saralta. Jätän tämän tähän, olen tainnut jauhaa asiaa koko kesän.... ;)

Kävimme Japantownissa, San Franciscossa pari päivää sitten. Tytöt eivät lähteneet mukaan. Voinen päätellä, että olemme käyneet Cityssä, SFOssa, riittävän monta kertaa. :) Eilen ja tänään viimeisillä shoppailuilla ... toivottavasti. Matkalaukut pullottaa jo liikaa. Tytöt menivät viimeiselle yökyläreissulle tänään ja lähes kaikki alkaa olla matkaa vaille valmista. Uutinen lennonjohdon mahdollisesta lakosta ei tässä kohtaa juuri ilahduta. Muutosvaihe on se, mistä vähiten pidän missään kohtaa. Kun joku vaihe on tulossa päätökseen, haluaisin vaihtaa seuraavaan vaiheeseen sormia napsauttamalla. Se, että tässä muutama päivä menee vähän oleskellessa vaikkakin silti keskittyen rukoukseen, ei ole mun juttu. En voi sanoa, että odotan kotiin pääsyä, mutta kun kerran kotiin pitää palata joka tapauksessa, niin sen voisi tehdä nyt mahdollisimman nopeasti.

Eiköhän tässä taas tällä kertaa ajatusta kerrakseen. Lähden nukkumaan. Yö on taas viilentynyt noin 15 asteeseen päivän 27 asteesta ja tuuli puhaltaa lahdelta virkistävästi. Viimeiset yön viileydet mikäli Suomen lämpötila pysyy nykyisissä lukemissa. Siellä kun ilta ei viilene. Tätä ilmastoa tulee ikävä. Lisäksi totesin, että tulen ikävoimään ajamista ja autolla liikkumista tuossa autovirrassa. Olen aina rakastanut Hesassa ajamista, mutta se lienee pikkukaupunki tämän jälkeen. Toiset hikoilevat ruuhkassa, mutta ellei meillä ole aikataulua, en pane pahakseni vaikka joskus sinne jumitummekin. 5-6 kaistaa täynnä autoja, jotka etenevät 20-40 km/h vauhdilla. No, en toki iloitsisi tuosta, jos se ois jokapäiväistä töistä paluuta. Mutta on siinä oma fiiliksensä. Kun lähdimme ulos Citystä (täällä kun San Francisco on City ja that's it), 4-5 kaistaisia teitä kulki 3-tasossa ja kaikki täynnä autoja.

Tämä tällä erää.

Tarja